Seinäjoelta Mikkeliin

Julkaistu SHKL ry:n 25-vuotishistoriikissa 2001
Image Suomen Hevosenomistajien Keskusliiton kokous Seinäjoella loppuvuodesta 1989 jäänee järjestön hstoriaan eräänlaisena vedenjakajana. Kokouksesta käynnistyi prosessi, joka sisäiste selvittelyjen osalta kesti puolitoista- kaksi vuotta. Samanaikaisesti alkoi kuitenkin voimakas ulkoisen kuvan kirkastaminen, joka sisäisistä vaikeuksista huolimatta pystyi kehittymään ja saattamaan järjestön “hovikelpoiseksi” ja varteenotettavaksi neuvottelukumppaniksi eri yhteiskunnan aloilla ja organisaatioissa.

Kokoukseen oli latautunut varsin kovat jännitteet ja paineet, joita voidaan verrata pieneen ukkosmyrkyyn, jotka purkautuessaan eivät jättäneet ketään kokouksessa ollutta kylmäksi. Tiedossa ollut puheenjohtajan vaihdos ja järjestön asioiden sekava tila voimakkaine näkemyseroineen eri piirien taholla olivat pääroolissa useita tunteja kestäneessä kokouksessa. Puheenjohtajan vaali oli kireä ja tiukka, joka lopputuloksena päättyi allekirjoittaneen niukkaan voittoon. Järjestön johtamisen aloittaminen niistä olosuhteista ei ollut helppoa, koska puheenjohtajavaali muodostui tavallaan myöskin linjavaaliksi, joka personoitui ehdokkaisiin ja jakoi kenttää. Antaessani suostumuksen ehdokkuudelleni puheenjohtajavaaliin, en onneksi tarkkaan osannut edeltäkäsin aavustaa millainen “savotta” oli odottamassa.
Kokouksen jälkeen muodostui aika nopeasti käsitys kolmesta tärkeimmästä asiasta, jotka oli nopeasti saatava työn alle ja joiden onnistumisesta tulisi paljolti riippumaan koko liiton tulevaisuus.

  1. Keskusliitto oli saatava kaikesta riidasta ja eripurasta huolimatta yhtenäiseksi ja yksimieliseksi
  2. Talous oli saatava terveelle pohjalle ja jäsenmäärä taas nousuun.
  3. Liiton ulkoinen kuva oli kirkastettava ja saatava uskottavaksi järjestöksi, jonka mielipidettä arvostetaan ja kysytään.

Keskusliiton loppu järjestöjän oli ollut varsin lähellä jo 1989 ennen Seinäjoen kokousta, kun toimisto oli tyhjennetty Vermosta rappukäytävään ja paperita ja tositteet elivat olleet siellä täällä pahvilaatikoissa. Silloinen hallitus oli havahtunut siinä vaiheessa ja toimistoa järjestämään oli kutsuttu Erkki Kiviluoma “oto” työnä. Erkki oli tehnyt kovan työn kanslistin avustamana ja järjestänyt toimiston ja paperit, joka urakkana oli ollut aikaa vaativa. Aloittaessani puheenjohtajana oli toimisto päällisin puolin järjestyksessä ja kunnossa, mutta toki selvitettävää riitti vielä pitkälle eteenkin päin. Taloudellinen tilanne oli huono ja jäsenmäärä laskussa. Kaikesta huolimatta Seinäjoen kokouksessa tehtiin myöskin tulevaisuuden kannalta hyviä ja merkittäviä päätöksiä, jotka olivat:

  1. Liitolle palkataan kokopäivätoiminen toiminnanjohtaja ja kanslisti.
  2. Aletaan taas julkaista omaa Hevosenomistaja-lehteä.

Hallituksessa otettiin heti työn alle molemmat päätökset ja ensimmäinen Hevosenomistaja-lehti ilmestyi jo talvella 1990. Aikataulu oli ollut erittäin kireä, koska kaikki jouduttiin luomaan ja organisoimaan alusta alkaen. Toiminnanjohtajan haku aloitettiin välittömästi ja toimeen valittiin Juha Korelin, joka aloitti toimessa huhtikuussa. Juha jatkoi ansiokkaasti liiton asioiden hoitamista Erkki Kiviluoman jälkeen.
Vuoden 1990 ikana liiton vanhojen asioiden selvittäminen toi kuitenkin päivänvaloon kirjanpitoon ja tilien sisältöön liittyviä “luurankoja”, joita ei olisi enää tässä muutenkin jo vaikeassa tilanteessa toivonut. Näiden asioiden hoitaminen ja selvittäminen vaati paljon puheenjohtajan ja hallituksen aikaa ja voimavaroja. Asiat olivat siinä määrin vakavia ja mutkikkaita, että ne oli käsiteltävä ja puitava yleisissä kokouksissa ja saatava yleisen kokouksen päätökset ja hyväksymiset menettelytavoille. Kuten arvata saattaa näiden asioiden käsittely yleisissä ja useammissa ylimääräisissä kokouksissa oli kaikkea muuta kuin yhtenäisyyttä edistävää. Paineet puheenjohtajaa ja hallitusta kohtaan olivat kovat. Kaikki olimme samaa mieltä, että asiat ja epäselvyydet on tutkittava perin juurin ja tuotava päivänvaloon.
Suuri erimielisyys vallitsikin sitten ehdotettujen menettelytapojen suhteen miten asiat hoidetaan. Asioiden tiimoilta jouduttiin kutsumaan kooon mm. yleinen kokous syksyllä 1990 Turkuun, jossa itse asiassa oli liiton kannalta paljon pelissä. Ennakkoon oli tiedossa, että siellä tullaan vaatimaan eräiden hallituksen jäsenten erottamista jotka olivat olleet hallituksessa jo pidempään. Lisäksi olisi haluttu aloittaa oikeudenkäynti joitakin aikaisempia hallituksen äseniä vastaan. Liitolla oli jo meneillään raastuvassa vnha ns. “kärryoikeudenkäynti”, joka sitten myöhemmin sai päätöksensä ja kulujahan siitäkin aiheutui liitolle.
Kokouksen aluksi tein kokousväelle selväksi, että jos yksikin silloisista hallituksen jäsenistä erotetaan jätän välittömästi puheenjohtajan tehtävät ja myöskin koko hallitus eroaa samalla. Tilanne oli minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen vaikea, koska en olisi toivonut että tilanne oli ajatunut siihen, että joudun tarjoamaan ota tai jätä-vaihtoehtoa kokoukselle. Varsin vaikean kokouksen lopputulos oli se, että maltillisempi vaihtoehto pääsi lopulta voitolla ja tilanteen normalisointi pääsi alulle. Nyt jälkeenkin päin olen täysin vakuuttunut, että Turun kokouksen lopputulos oli onneksi Hevosenomistajien Keskusliiton tulevaisuudelle. Enpä juuti viitsi arvailla mikä tulevaisuus liitolla olisi ollut jos toisenlaiset vaatimukset olisivat toteutuneet. Ymmärrän ja arvostan kyllä ns. kovan linjan edustajia, joiden vaatimukset jossain mielessä olivat perusteltujakin, mutta puheenjohtajana jouduin arvioimaan tilannetta ja asioita liiton tulevaisuuden kannalta ja minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tämä. Mahdollisten pitkien oikeudenkäyntien lopputuloksesta ei ollut tietoa, eikä myöskään loppulaskun suuruudesta, puhumattakaan ikävästä julkisuudesta. Myönteistä Turun kokouksessa oli se, että se oli varsinaisesti viimeinen kova, julkinen asioiden selvitystilaisuus, josta sitten lähti käyntiin hyvä yhteistyön kehittyminen kaikilla alueilla. Arvostan kylläkin niitä henkilöitä ja piirejä, jotka huolimatta erilaisista näkökannoistaan kokouksessa, olivat valmiit hyväksymään kokouksen enemmistön päätökset ja tulivat täydellä teholla yhteisrintamassa kehittämään liiton tulevaisuutta. Tänä päivänä voimme nauttia näistä yhteistyön hedelmistä.
Hallitustyöskentelyn tehostamiseksi ja demokraattisen päätöksenteon parantamiseksi perustettiin eri osa-alueiden jaostoja joita veti hallituksen jäsen ja jäseniksi kutsuttiin hallituksen ulkopuolelsta jäseniä. Lääninyhdistyksille annettiin entistä enemmän vastuuta ja tehtäviä. Lääninyhdistyksillä oli tärkeä rooli luotaessa yhteistyötä uudelta pohjalta alueiden raviratojen kanssa. Hyvä kehitys jäsenmäärän kasvussa varsin nopeasti oli suurelta osin lääninyhdistysten ansiota.
Keskusliitto ei ollut Suomen Hippoksen jäsenseura, josta oli seurauksena, että myöskään liittoa ei juuri noteerattu hevosenomistajaa koskevien päätösten teossa. Sillä oli myöskin heijastusvaikutusta raviratojen suhtautumiseen liittoa kohtaan. Liiton hallitus katsoi, että oli tarpeen hakea Hippoksen jäsenyyttä ja yleinen kokouskin oli samaa mieltä. Hippoksen hallitus näytti sitten vihreää valoa joidenkin hallituksen jäsenten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen. Jäsenyys avasi mahdollisuuden antaa lausuntoja ja osallistua Hippoksen päätöksentekoon. Toinen merkittävä asia oli, että yhdessä Ravivalmentajien järjestön kanssa Hippoksessa hyväksyttiin vuotuinen toiminta-avustus sakkorahastosta. Avustuksen merkitys oli varsinkin alkuvaiheessa suuri.
Hallituksen käsittelyyn tuli monia hevosenomistajia koskevia asioita, joihin oli annettava lausuntoja ja linjanvetoja. Asioiden valmistelussa perustetut jaostot olivat suuressa merkityksessä omalla työpanoksellaan. Näitä asioita olivat mm. Hippoksen laatimat sääntöasiat, ajolupamääräykset/B-ajoluvat, varsarahat, tuontimääräykset, influenssarokotus, pakastespermakysymys, pakkokesannointi ja hevosten laiduntaminen sekä erilaiset verotukseen liittyvät asiat. Tässä joitakin mainitakseni. Asiallisilla ja perustelluilla lausunnoilla voitiin osaltamme vaikutta moniin näihin asioihin hevosenomistajan kannalta myönteisesti. Lääninyhdistyksillä oli merkittävä rooli rakennettaessa yhteistyötän alueiden raviratojen kanssa. Aina ei ollut suinkaan itsestään selvää, että palaset loksahtavat heti paikoilleen. Tänä päivänä yhteistyö on käsitykseni mukaan lähes kaikkialla erinomaisen hyvällä tasolla.
Hevosenomistajan kannalta tärkeä yhteistyökumppani on ravivalmentajien yhdistys, jonka kanssa käynnistettiin säännöllisemmät yhteydenpidot ja neuvottelut. Valitettavan paljon onk uitenkni tapahtunut asioita puolin ja toisin takavuosina, joiden asioiden “purku” ja luottamuksellisten suhteiden palauttaminen tuli olemaan työkäs ja aikaa viepä prosessi. Olin osaltani tarmolla ja vilpittömästi käynnistämässä näitä yhteydenpitoja ja neuvotteluja uudenlaisella asenteella ja pohjalta. Melko lyhyen puheenjohtajakauteni aikana ei kovin merkittävää edistymistä ennättänyt tapahtua. Ehkä pystyttiin kuitenkin luomaan sellaista luottamusta, joka loi pohjaa seuraajieni tuloksekkaammalle yhteistyölle ravivalmentajien kanssa.
Noin puolentoista-kahden vuoden jälkeen hallintoon ja kirjanpitoon liittyvät asiat oli selvitetty, pöytä oli “puhdistettu”. Viimeisen vuoden-puolentoista aikana liiton kehitys oli hyvin myötäisessä. Yksimielisyys jäsenistössä oli lötynyt, vanhat asiat jätetty taka-alalle, jonne ne jo kuuluivatkin ja hyvin suuri yhteinen innostus hevosenomistaja-asioiden eteenpäin viemiseen vallitsi. Puheenjohtajakauteni viimeinen vuosi oli hienoa aikaa, kun sai nähdä sen myönteisen kehtyksen riidoista ja eripurasta, jotka olivat vallalla Seinäjoen kokouksessa, hyvään yksituumaisuuteen. Tyydytystä tuotti myöskin se muutos joka tapahtui Hevosenomistajain Keskusliiton kehittyessä arvostusta nauttivasksi ja varteenotettavaksi neuvotteluosapuoleksi eri tahojen kanssa. Talous oli kehittymässä erittäin suotuisasti, johon vaikutti suuresti jäsenmäärän hyvä kehtiys ja tuki sakkorahastosta. Alussa mainitut kole kehittämisen päätavoitetta oli periaatteessa saavutettu.
Kaikkineen kolmen vuoden työrupeama oli vaatinut henkilökohtaisestikin paljon. Haluan painottaa, että koko tämä kehitys ei olisi ollut mahdollista yhden miehen “soolona”. Avainsanoja ovat yhteistyö ja luottamus hallituksen kanssa. Itse asiassa minulla oli jatkuva yhteydenpito kaikkiin hallituksen jäseniin ja pidin heidät mahdollisimman hyvin ajan tasalla. Edessä olevat hallituksen kokoukset oli periaatteessa valmisteltava jäsenien kanssa ennen kokousta, että puheenjohtajana pystyin varsinaisissa hallituksen kokouksissa viemään asiat yksimielisiin päätöksiin. Tämä oli aivan välttämätöntä, koska edessä oli oikeastaan vain hankalia ja vielä hankalampia asioita. Lisäksi minulle muodostui eräänlainen epävirallisempi “verkosto” eri puolille Suomea, luotettaviin henkilöihin, joiden mielipiteitä ja näkemyksiä kentän tuntona ja äänenä tarvitsin asioiden valmisteluissa. Koko jäsenistön tuki ja halu viedä eteenpäin yhteistä asia oli miellyttävää todeta. Toiminnanjohtaja Juha Korelinin työpanos oli suuressa merkitysessä puheenjohtajakauteni aikana.
Alin arvioida että kolme vuotta puheenjohtajana sillä intensiivisyydellä jolla olin joutunut työskentelemään oli urakkana aika kova. Liitto oli tullut myöskin uuteen kehitysvaiheeseen, jossa varsinainen liiton kehittäminen ja asioiden hoito oli mahdollista toisenlaisella puheenjohtajan roolilla jonka olin joutunut omaksumaan. Seuraajien valitseminen ei ollut aivan helppoa. Käydyissä keskusteluissa vapaaehtoisia ei ilmoittautunut. Henkilökohtaisesti arvioin silloin, että Antero Vesterinen suurta järjestökokemusta omaavana ja aktiivihevosenomistajana olisi oikea henkilö jatkamaan työtä. Anteron suostumuksen hankkiminen tehtävään vaati paljon keskusteluja ja aikaa.
Mikkelin yleinen kokous 1992 loppuvuonna oli hieno ja mieliinpainuva kokemus. Kaikki se mitä oli koettu Seinäjoella kolme vuotta aikaisemmin oli siirretty historiaan. Henkilökohtaisesti koin tärkeänä, että liitto oli eheä ja perusasiat kunnossa. Hyvän yksimielisyyden vallitessa, ilman äänestyksiä Antero Vesterinen valittiin puheenjohtajaksi ja hoiti mielestäni tehtävänsä usean vuoden ajan.
Matkapuheenjohtajana Seinäjoelta Mikkelin kokoukseen oli kohtalaisen kova “reissu” monenlaisine kokemuksineen, mutta tulipa tehtyä.
Kari Toivomäki