Suomessa kuten myös muualla Euroopassa hevosesta on tullut työjuhdan sijaan yksi huomattava vapaa-ajan vetovoimatekijä. Hevosala käsittää nykyisin koko kirjon pienten tyttöjen hevosharrastuksesta aina vaativaan ja kalliiseen liiketoimintaan.
Maatalouden murrokset ovat vaikuttaneet hevosten lukumäärään huomattavasti. Luku oli suurimmillaan 50-luvun alussa, jolloin kirjattiin hevosia maassamme yhteensä 408.000 kappaletta. Alhaisin luku saavutettiin 80-luvulla, vain reilut 31.000 hevosta. Tänä ajanjaksona hevosen ura maa- ja metsätalouden työjuhtana päättyi. Myös suomenhevonen, oma alkuperäisrotumme joutui uhatuksi. Pelättiin jopa, että se kuolee sukupuuttoon ja mm. tästä syystä v. 1973 valtion varoista ryhdyttiin maksamaan kasvatustoiminnan elvyttämiseksi ns. varsarahaa, jonka tarkoituksena oli tukea kotimaista hevoskasvatusta. Nykyisin sille voi hakea alkuperäisrotujen tukea.
Suomenhevonen on kokoonsa nähden maailman paras vetohevonen hyvän tekniikkansa ansiosta. Se pystyy vetämään huomattavasti yli oman painonsa. Alunperinhän se jalostettiin työhevoseksi maatilojen tarpeeseen. Toivottavaa olisikin, että myös nykypäivänä suomenhevosen työkäyttöä voitaisiin lisätä. Entisiin aikoihin ei ole paluuta, mutta on paikkoja, jonne raskailla metsätyökoneilla ei pääse. Esim. luonnonpuistoissa halutaan metsätyöt hoitaa mahdollisimman hellävaraisesti aluskasvillisuutta säästäen. Tässä kuvaan astuu hevonen. Se kulkee metsässä luontoa säästäen ja mahtuu pienistä koloista eli sille ei tarvitse raivata metsään kulkureittiä. Luonnonpuistot ovat ehkä hevosmetsurin tärkein työsarka.
Suomenhevonen on kuten suomalainenkin. Luonne jäyhä mutta rehellinen. Se on sisukas mutta sopeutuvainen. Silmissä pilkahtelee ikiaikainen viisaus, ymmärrys vuosisatojen takaa. Järeissä jaloissa on muisto suomalaisen rinnalla kuljetuista metsäpoluista ja kyläteistä. Sen paksuissa jouhissa on suomalaisen metsän tuoksu. Tätä suomalaisuutta meidän kannattaa yhdessä vaalia.
Toivotan onnea ja menestystä tuleville vuosille arvokkaassa työssänne.
