Keskusliittomme 20-vuotisjuhlien ansiomerkkien saajien kuvan alla oli lause, ”Hän ken tuntee menneisyyden, ymmärtää myös nykyisyyden.” Näin ainakin pitäisi olla. Yritämme tällä juhlajulkaisulla toteuttaa tuota vanhaa viisautta.
Menneisyyteen olemme palanneet haastattelemalla hevosmiehiä kentältä vuosikymmenten ajalta. Näillä veteraaneilla on myös painavaa sanottavaa järjestöasioista. Näistä haastatteluista käy ilmi, mikä oli tarve perustaa Suomen Raviurheilijain Liitto ja sen jatkajana Suomen Hevosenomistajain Keskusliitto. Näiden järjestöjen alkuaikoja muistellessa tuli esiin se, kuinka vaikeaa usein oli ajaa hevosmiehen asioita kentältä pohdittaviksi ja ratkaistaviksi päättävissä elimissä. Tärkeitä kysymyksiä on riittänyt alkaen hevoskasvatuksesta ja jalostuksesta aina ravikilpailutoiminnan moniin ongelmiin asti. Ennenkaikkea ohjeena on ollut sopusoinnussa kehittää asioita eteenpäin ja samalla puolustaa hevosenomistajan etuja ja oikeuksia.
Moni asia on meille itsestään selvyys. Näin ei ole aina ollut. Esimerkiksi sisäänkirjoitusmaksun poistuminen ravikilpailuista ja vapaa sisäänpääsy hevosenomistajille olivat vaikean työn takana 1980-luvulla. Näissä ponnisteluissa oli hevosenomistajain Keskusliitto yksin, vailla muiden hevosalan järjestöjen tukea. Nykyisin ymmärrämme yhteistyön merkityksen. Keskusliiton toiminnassa tapahtui ratkaiseva käänne, kun 1980-luvulla juuri noina erittäin vaikeina vuosina, Hevosenomistajain johto (pj. Oijala, vpj. Tuomela ja siht. Ruuttu) saivat aikaan säännöllisesti pidettävän palaverin Suomen Hippoksen johdon kanssa. Yritettiin ratkaista yhteisen edun mukaisesti vaikeita ongelmia. Sitä alkaen kehitys on jatkunut aina vaan parempaan suuntaan.
Positiivisemmin on vuosien myötä kehittynyt myös Keskusliiton talous. Se antaa mahdollisuuksia ja voimaa toimia. Keskusliittoon läheisesti kuuluvana osana on ollut melkein alusta alkaen Suomen Ravihevoskasvattajain Säätiö. Sen yhtenä tehtävänä on ollut jatkaa Raviurheilijain Liiton hyvin alkanutta siitosoritoimintaa, hankkimalla oriita hevosenomistajain käyttöön sopivin ehdoin. Sen lisäksi Säätiö on ollut tukemassa Hevosenomistajain Keskusliiton yhteydenpitoa muiden Pohjoismaiden omistaja- ja kasvattajajärjestöihin. On vuokrattu Ruotsin kasvattajajärjestön oriita, välitetty spermaa, pidetty yhteisiä kokouksia eri maissa jne. Ennenkaikkea on saatu paljon myönteistä vaikutusta naapureiltamme oman toimintamme kehittämiseen. Toivoisi Hevosenomistajien Keskusliiton jatkavan sitä hedelmällistä rinnakkaiseloa, joka on kehittynyt pohjoismaisten hevosenomistajajärjestöjen välille.
Ravihevoskasvattajain Säätiön yhtenä tärkeänä tehtävänä on ollut edustaa hevosenomistajia Vermon radan yhtiökokouksessa niillä äänillä, jotka Raviurheilijain Liitto antoi perintönä, jota tulee hoitaa oikein hevosmiesten ja raviradan hyväksi.
Maailma muuttuu ja kehittyy, ja meidän pitäisi pystyä sopeutumaan tähän kaikkeen uuteen. Mutta kuitenkin ainakin vanhemmalle hevosmiesjoukolle tulee hevosasioita muistellessa usein mieleen vanhat hyvät ajat, se tunnelma. Siitä häivähdyksen saamme kokea vielä talvella jääraveissa ja kesällä, kesäravipaikkakunnilla. Ja sitä ei voi uskoa, usein hyvin vaatimattomissa olosuhteissa!
Hevosenomistajilla on ollut aina vahvaa uskoa ja innostusta jatkaa vaikeinakin aikoina. On osattu kokemuksella ratkaista jalostusasiat, kehittää rinta rinnan eri rotuja ja eri kilpailumuotoja. Vaikka ei aina ole ollutkaan mitään järkeä astuttaa tammaa ja jatkaa ilman palkkaa tätä toimintaa. Mutta, kun vielä jatkuu yhä se rakkaus hevoseen ja se henki. Toivottavasti nuoret jaksavat ottaa hevosasiat omakseen ja Hevosenomistajain Keskusliiton historiikkejä kirjoitetaan vielä monta kertaa.
Istumme Kaarlo Partasen kanssa vastakkain kauniina syyskuun sunnuntaipäivänä. On kulunut muutama viikko Kaarlon 85-vuotispäivästä. Haastateltava on luvannut kertoa meille vanhoista hevosjärjestöasioista. Tällä kertaa ei ole tarkoitus muistella valmennukseen liittyvistä kysymyksiä. Niistä Kaarloa on vuosikymmenten ajan pommitettu ja paljon tietoa saatu.
Nyt olemme tosiaan aivan eri merkeissä liikkeellä. Tällä kertaa palautamme mieleen, mikä johti aikanaan Suomen Raviurheilijain Liiton perustamiseen. Mikä oli sen tarve, mitä saatiin aikaan ja mitä yritettiin saada aikaan? Raviurheilijain Liiton kautta sitten myöhemmin siirryttiin Hevosenomistajain Keskusliiton perustamiseen.
Kaarlo kuvailee sitä alkutaivalta, kun Suomen Raviurheilijain Liitto perustettiin v. 1957: mikä oli tarve sille tapahtumalle, kun hevoskasvattajain ja raviurheilijain joukko lähti hankkeeseen. Kaarlo kertoo: ”Kyseinen liitto oli aivan välttämätön. Se johtui siitä, ettei meidän hevosmiesten puolta pitänyt kukaan. Palkintotaso oli aivan olematon, kilpailuista ei saanut matkarahoja vaikka voitti. Oli hevosjalostusliitoille aivankuin välttämätön paha maksaa palkinnot ajureille ja omistajille, mutta mahdollisimman pieninä. Hevosseurat kyllä kasasivat rahaa, ostivat laitumia ja rakennuksia ja ennenkaikkea pitivät hienoja lopettajaisjuhlia, joihin ei aktiiveja raviharrastajia ja ohjastajia juurikaan kutsuttu. Herrat siellä keskenään juhlivat. Se oli tällaista syrjintää sanan varsinaisessa merkityksessä. Näiden epäkohtien korjaamiseksi perustettiin Raviurheilijain Liitto, jolla oli tarkoitus nostaa raviurheilun tasoa, lähinnä juuri palkintotasoa. Kaikessahan tarvitaan rahaa, eihän ilman rahaa mikään pyöri!”
Partanen muistaa hyvin ne vaikeudet alkutaipaleelta, kun juuri perustettu Liitto melkein heti ensi töikseen pyrki vaatimuksillaan nostamaan kuninkuusajojen palkintotasoa. Tämä kiinnosti tietysti Partasta kovin, sillä hänellä oli sen hetken nopein ori Ero-Lohko tavoittelemassa näitä korotuksia. Kaarlo kertoo kuinka Kuopion kuninkuusajojen edellä 1959. Raviurheilijain Liiton toimesta lähetettiin ajojen järjestäjälle palkintotasovaatimuksesta kirjelmä osallistujien nimissä. Raviurheilijain Liiton johtokunnan jäsen Wallu Andersson vaati, että Partanen laittoi kirjeeseen allekirjoituksensa. Palkintoja korotettiin, mutta vain hieman. Tapahtuneesta kähinästä sai Partanen syyt päälleen. Jälkimainingit olivat tapahtumalle selvät. Kun hän Ero-Lohkon kanssa saapui Kuopion Kuninkuusraveihin, oli asemalla junaa ja hevosvaunua vastassa oppaana kohtelias mies, metsäteknikko Teuvo Tenhovaara. Tenhovaara oli Kaarlolle entuudestaan tuttu mies. Hän oli oli ollut hevosseuran kokouksessa Kuopiossa ennen Kuninkuusraveja. Kokouksessa oli ”päätetty”, että Ero-Lohko täytyy hyljätä konstilla millä hyvänsä! Olivat kuulemma niin katkeroituneita Kaarlolle, kun vaati tuollalailla palkintotason korotusta. Tenhovaara oli itse aktiivi hevosmies ja halusi avoimesti kertoa asiasta etukäteen. Kuvaus jatkuu seikkaperäisesti tapahtumista kuninkuuslähdöissä. Syy hylkäykselle haettiin siitä, että Partanen väisti rataremontissa syntynyttä kuoppaa etukaarteessa sisällepäin. Se ei tietysti häirinnyt muita kilpailijoita, koska silloin kyseiset lähdöt ajettiin yksinään. Toinen lähti etusuoralta ja toinen takasuoralta, ja ajettiin vain kelloa vastaan. Partanen kutsuttiin torniin kuulemaan hylkäystuomio. Kilpailulautakunnassa oli Raviurheilijain Liiton edustajana liiton toiminnanjohtaja Aleksi Untamo. Hän otti asiaan vahvasti kantaa huomattuaan, mikä oli asian takana. Untamo mainitsi, että muutkin kilpailijat olivat tehneet samoin, ajaneet pyörän ”ojankautta”. Untamo sanoi vahvasti: ”Jos Ero-Lohko hylätään, niin kilpailut keskeytetään!”. Kisat jatkuivat, ja Partasen oriista leivottiin kuningas. Haastateltava haluaa tuoda tapauksen esimerkkinä sen ajan ravipolitiikasta ja Raviurheilijain Liiton toiminnan tarpeellisuudesta. Tarvittiin kovaa puhetta ja päättäväisyyttä kilpailutapahtumien epäkohtien korjaamiseksi ja aikaisemmin mainitun palkintotason nostamiseksi. Partanen kuvailee kuinka oli henkisesti niin masentavaa todeta että esim. isojen ravien jälkeen päivällisillä ja juhlissa ei yleensä pöytiin pyydetty tavallisia hevosmiehiä. Siellä istuivat ja juhlivat seurojen johtohenkilöt. Haastateltava jatkaa, että nämä samaiset juhlijat tahtoivat napata rahatkin seurojen käyttöön. Ostettiin maa-alueita ja rakennettiin ja järjestettiin näitä juhlia. Näiden epäkohtien korjaamiseksi juuri perustettiin Suomen Raviurheilijain Liitto. Ja paljon saatiin aikaan, kun menneitä näin muistellaan.
Varsin tärkeä vaihe raviurheilun kehitykselle ja ennenkaikkea koko hevosharrastuksen pelastamiselle 1950-luvun lamasta, oli se että Raviurheilijain Liitto järjesti heti alusta alkaen vuoden tärkeimmäksi tapahtumaksi Suurmestaruusravit. Ne järjestettiin ensimmäisen kerran Tampereella v. 1958. Partanen muistaa näistä raveista tärkeimmät asiat. Palkintotasoksi ilmoitettiin niin korkea, ettei moisesta oltu aikaisemmin kuultukaan! Tampereen radan johtohenkilöt kyselivät millä te meinaatte ne palkinnot maksaa, kun ovat näin suuret? Silloin Niilo Sukula, joka oli sellainen ”Mesenaattimies ja rikas mies”, sanoi että minä myön yhden linja-auton. Eiköhän ne palkinnot sillä makseta. Autoa ei tarvinnut myydä, sillä tuloja raveista tuli menoja enemmän. Rahaa jäi vielä kassaankin. Tämä oli selvä osoitus siitä, että palkintoja voidaan maksaa. Ne palkinnot olivat Partasen mukaan ainakin kaksi kertaa suuremmat, kuin oli yksissä kilpailuissa siihen mennessä maksettu, esim. Kuninkuusraveissa. Tyytyväisyydellä toteamme haastateltavan kanssa, että hyvä alkuunlähtö Suurmestaruusravien kohdalla jatkui vuosia eteenpäin. Palkintotaso pysyi jatkuvasti yli muiden kilpailujen. Tämä oli ratkaisevasti auttamassa hevoskasvatusta ja ravitoimintaa yli vaikeiden 1950-luvun hevosalan lamavuosien, kohti parempia 60- ja 70-lukuja. Ennenkaikkea se valoi optimismia kasvattajiin.
Jatkamme 60-luvun alun tapahtumista. Partanen muistaa vaikeat järjestelyt, kun haluttiin Suomessa alkaa yhteistoiminta Neuvostoliiton lämminverihevosten saamiseksi ensin kilpailumatkoille meidän raveihimme ja sitten jatkoksi lämminveristen tuonnin aloittamiseksi. Kaarlo kuvaa sitä vastustusta, mikä löytyi laajasti itse hevosmiestenkin joukosta. Mutta vielä pahempaa oli jyrkkä ei viralliselta taholta. Esim. Hevosjalostusliittojen keskusliitto oli pahin kanto kaskessa. Mutta Raviurheilijain Liitolla oli pyrkimyksissään apu lähellä. Suurmestaruusravien kunniavieraaksi ja suojelijaksi oli saatu vuosittain Presidentti Urho Kekkonen. Tällä ”yhteistyöllä” oli merkitystä luotaessa kansainvälisiä suhteita ja järjestettäessä asioita kotimaassa. Yhteistyö ravitoiminnassa alkoi 60-luvun alussa. Sen rohkaisemana Raviurheilijain Liitto järjesti mittavan tapahtuman v. 1962, vaihtokaupan Ay-hiehoja Neuvostoliittoon ja sieltä lämminverivarsoja Suomeen. Varsat myytiin täällä huutokaupalla. Riski oli iso, mutta tulos oli hyvä. Samaan aikaan oli yhteistyö alkanut lnteen sekä Ruotsin että Tanskan suuntaan. Siinä mukana olivat Raviurheilijain Liitosta Grönlund, Åvall ja monet muut. Tässä yhteydessä Partanen muistelee elävästi, kuinka hän käytti lämminverihevosia työajossa. Presidentin ori Lento joutui Ruotsin turneensa jälkeen Partaselle tultuaan peltotöihin ja olikin verraton työhevonen.
Haastattelumme jatkuu Liiton alkuvuosien ajalta yhteistyöstä Ravirenkaan kanssa ennenkaikkea ravikilpailujen kehittämisen kannalta. Aikaisemmin muistelimme sitä, kuinka tiukkoja oli nuo palkintotasoneuvottelut. Yhtä kireää oli usein se, kun vietiin Raviurheilijain Liiton ehdotuksia kilpailutoiminnan parantamiseksi Ravirenkaan päättäviin elimiin. Voidaan sanoa, että valtaosa ravikilpailusäännöistä kehiteltiin alkuun juuri silloin. Vahvasti erimieltä oltiin usein omankin järjestön sisällä, kun keskusteltiin jostakin eteenpäin vietävästä ehdotuksesta. Hauskasti Partanen kuvaa esimerkkinä tapausta, kun Raviurheilijain Liitossa käsiteltiin v. 66 siirtymistä tasoitusajoissa ns. aikatasoituksesta voitetun palkintosumman perusteella määrättäviin tasoituksiin. Useassa kokouksessa, kun asiaa puitiin, niin Antti Iiskola pani vahvasti vastaan uudistusta. Hän oli hyvällä vihulaisella tammallaan voittanut viime aikoina huomattavan summan, varjellen kuitenkin ennätyksen liikaa paranemista. Eihän Antti voinut tietenkään hyväksyä rahatasoituksia! Mutta hän ei varmasti ollut ainoa itsekäs edustaja joukosta, ja hänen ajatuksensa asiasta ymmärtää hyvin.
Palaamme takaisin tärkeisiin tapahtumiin Raviurheilijain Liiton historiassa hevosenomistajan kannalta katsoen. Järjestölle aiheutti paljon työtä saada pienenemään ravikilpailuihin osallistuvien osallistumismaksuja, ns. sisäänkirjoitusmaksuja, ensin viiteen prosenttiin palkintosummasta, sitten kolmeen ja myöhemmin kokonaan pois. Siihen päästiin vasta Hevosenomistajain Keskusliiton aikana 1980-luvulla.
Aikaisemmin tässä haastattelussa kerroimme, kuinka liiton toimesta yritettiin saada alkuun lämminverihevosten tuontia ja yhteyksiä otettiin Neuvostoliiton suuntaan ja Pohjoismaihin. Partanen kuvailee, kuinka samanaikaisesti oman suomenhevosemme jalostuksessa ja kantakirjauksessa painostettiin ”viralliselta taholta” juoksijatyyppistä hevosta. Eräissä hevosjalostusliitoissa oli näitä kiihkomielisiä juoksijahevosen vastustajia. Esimerkkinä hän mainitsee Savon alueen ja sieltä konsulentti Hemmo Salmen. Haastattelu jatkuu. Oli aivan turha siellä alueella tarjota murtolaista hevosta kantakirjaan. Savon miehet veivät usein hevosensa kirjattavaksi Pohjanmaalle. Siellä agr. Arppe katsoi suopeammin juoksijahevosta. Tämänlaatuinen painostus kohdistui usein myös pahasti kasvattajaa vastaan henkilönä. Haastateltava korostaa voimakkaasti tässä yhteydessä sitä, kuinka tärkeä oli silloin tulevaisuutta ajatellen, että löytyi innokkaita, lujia kasvattajia ja harrastajia. He pelastivat suomenhevosen suunnan ja kohtalon noina vaikeina vuosina. Kaarlo toteaa, että valtiovalta olisi silloin kyllä hävittänyt kunnollisen suomenhevosen. Jäljellä olisi vain ”möhkälehevosia”, ja nekin olisi ehkä teurastettu jo aikoja sitten. Eihän niitä ole tarvittu enää moneenkymmeneen vuoteen. Aiheeseen liittyvänä jatkuu haastattelu kertomuksella jo niin kaukaa, kuin vuodelta 1935 Karjalasta, jääraveista Suistamon pitäjästä. Siellä ravien päätöstilaisuudessa konsulentti, agr. Ilvesaava piti esitelmän. Se oli vallan suunnattu juoksijajalostusta vastaan. Esitelmöitsijä totesi lopuksi: ”Ravijalostus pilaa hyvän suomalaisen hevosen. Ravikilpailut ovat aivan tarpeettomia, hyödyttömiä ja jopa vahingollisia”. Partanen ihmettelee vielä kerran, kuinka silloin ravimies jaksoi. Palkinnot olivat pienet, painostus oli suuri, kuljetus rautateillä vaikeaa, ja jos onnistuikin, niin silti tuskin sai matkakuluja. Vaikkei nykyisinkään taloudellisesti mene tarpeeksi hyvin, niin eihän sentään painostusta ole miltään taholta, siinä mielessä, mitä tapahtui noina vanhoina aikoina.
Tulemme takaisin 60- ja 70-luvuille. Muistelemme, kuinka Raviurheilijain Liiton omistajien lisäksi oli alusta alkaen sen ajan valmentajien edustus. Johtokunnassa oli esim. vuosien mittaan Lauri Malinen, Kyösti Keskinen, Tuomo Mäkelä jne. Kun sitten valmentajat perustivat oman järjestönsä, Raviurheilijain Liitto tuki tätä liikkeellelähtöä antamalla pesämunaksi huomattavan summan vuonna 1971. Tyytyväisyydellä Partanen toteaa Liiton yhteistoiminnan valmentajien kanssa. Samassa yhteydessä hän tunnustaa tämän päivän valmentajien ja ohjastajien ammattitaidon ja tason. Hän mainitsee siitä hyvänä esimerkkinä suomalaisten raviohjastajien saavutukset kansainvälisesti.
Viimeiseksi kysymykseksi esitän haastateltavalle, ketkä henkilöt erikoisesti jäävät hänen mieleensä Raviurheilijain Liiton historiasta? Partanen mainitsee ensimmäisenä perustajajäsenen, ensimmäisen puheenjohtajan Matti Komosen Forssasta. Sitten on vuorossa Aleksi Untamo. Hän oli liiton toiminnanjohtaja tai puheenjohtaja koko sen historian ajan. Hän oli Liiton edustajana virallisissa elimissä, Ravirenkaassa jne. Hän joutui olemaan mukana niissä kireissä neuvotteluissa, joissa luotiin raviurheilun ja hevoskasvatuksen kehitystä, kuten tässä haastattelussa aikaisemmin toteamme. Kolmantena persoonana, sanan varsinaisessa merkityksessä, Kaarlo mainitsee Niilo Sukulan. Hänellä oli taloudellisesti mahdollisuuksia seistä asioiden ja esitysten takana, takuumiehenä. Hänen ei kyllä useinkaan tarvinnut avata pussia. Riitti, kun hän sanoi painavan sanansa ja takasi ehdotuksen eteenpäin viemisen taloudellisesti.
Muutama tunti on vierähtänyt vanhojen hevosjärjestöasioiden parissa. Terävästi Partanen muistaa asiat. Hän yrittää kyllä sanoa, että hänellä on valikoiva muisti. Toivottavasti tämä haastattelu selventää vanhoja tapahtumia ja sitä, kuinka edettiin Suomen Raviurheilijain Liiton parikymmenvuotisen ajanjakson kautta Suomen Hevosenomistajain Keskusliiton perustamiseen. Ymmärretään paremmin niitä vaikeuksia ja kehitystä, miten on tultu tähän päivään.
Esko Oijala
